Haluat pois, et silti tiedä missä hyvä ois.

Keskiviikkona palautin sitten ennakkotehtävät kuuden postimerkin voimin postiin. Nyt olo on helpottunut, sillä olen siis saanut edes jotain aikaiseksi.

Eilen kävin serkkuni kanssa kahvilla pitkästä aikaa, en tiedä milloin viimeksi olisin puhunut niin paljon ja avoimesti. Kahvittelun jälkeen näin OS:n, joka oli täysin sekaisin. Humalassa ja itkuinenkin. Oli kysynyt kaveriltaan, kuinka paljon hänen täytyy juoda, että hän kuolee. Lähes itki ja halusi haleja. Näki harhoja ja ahdistui ihmisistä. Tämä ei todellakaan ollut se OS johon olen tottunut. Se iloinen ja ihana poika oli tipotiessään, tilalla pelkkää mustaa. 

OS tuli meille. Minä kerkesin jo metroasemalla itkemään, pelotti niin kovin. OS on sekoillut, vetänyt kaikkea, ollut hukassa. Ryypännyt viikon putkeen. Sanoi olevansa niin kovin yksinäinen, häntä selvästi pelotti. Ja minä kuuntelin, koitin auttaa ja piristää. Lopulta OS jäi yöksi, en halunnut häntä päästää harhailemaan kaupungille. Ei viikkoon ole ollut kotona. Lupasi ryhdistäytyä, etsiä elämälleen jälleen sisältöä. Niin paljon on kerennyt tapahtua niin vähässä ajassa. Ja osasyynä eräs ihminen ja toinenkin. Ja nyt minä olen mustaa vihaa täynnä. Kuin raivostunut äitileijona, joka suojelee poikasiaan vaikka viimeiseen hengenvetoonsa asti. Minä muutuin, vahvaksi ja suojelevaksi. Taas.

OS on laihtunut, sanoo olevansa läski, vaikkei missään ole mitään ylimääräistä. Pelottaa, että hän ajautuu tähän samaan usvaan, labyrinttiin, josta paluuta ei ole. 

Puhuimme puoli kuuteen aamulla. Puhuimme syvällisiä. Maallisesta ja henkisestä. Luonnosta ja elämän pienistä iloista. Ennen kahtatoista heräsin ja kävin vaa'alla, puoli kiloa on eilisestä poissa. Minä onnistun. Syömiset ovat jokaisena päivänä pysyneet hyvin kurissa ja liikuntaakin on kertynyt.

Muut viettävät viikonloppunsa kavereiden kanssa, löhöillen tai katsoen elokuvia. Ei tarvitse kuin olla. Syödä ja nukkua. Minä vietän viikonloppuni tietokoneella näpytellen kirja-arvosteluja, novelleja ja kertomuksia. Minä runoilen ja turhaudun fontteihin, ulkoasuihin ja kaikkeen mahdolliseen mihin voi turhautua. Minä en lepää, vaan olen kuin kone, joka kirjoittaa kirjoittamistaan aamusta iltaan, tauotta.

Lukijoita on jälleen 20, ihanaa kiitos! ♥ Haluaisin niin kovin tutustua teihin ihanaisiin oikeasti, mutta tiedän, että vajoaisin maan alle, pieneen rakoon nähdessäni teidät. 

Nyt jatkan juonikoukeroiden selostamista, arvosanoja ja suosituksia antaen. Toivottavasti viimeistään sunnuntaina on aikaa taas kirjoittaa. Kuitenkin käyn välillä teidän kertomuksenne ja ilonne ja surunne lukemassa ♥