I fall down... hit the ground.

- 12,1 kiloa. Nyt paino junnaa taas. Mutta aion saada painon tippumaan kilon tällä viikolla.

Lukuisista pudotetuista kiloista ja hävinneistä senteistä huolimatta olen edelleen yhtä iso ihrakasa kuin aina ennenkin. Ei minussa huomaa mitään eroa. 

Eilen olin äitini kanssa shoppailemassa. Äiti osasi kerrankin käyttäytyä, enkä kuullut yhtään pahaa sanaa minusta hänen suustaan koko päivänä. Kerrankin pystyin laskemaan suojamuuriani hieman. Mukaan tarttui vaatteita, joita rakastan! Nyt on jotain päällepantavaa viikonlopuksi. Lauantaina nimittäin suunta on M:n veljen ja veljen kihlatun uuteen asuntoon tupareihin. 

En kuitenkaan haluaisi mennä sinne, vaikka toisaalta palan halusta päästä puhumaan henkeviä humaltuneiden ihmisten kanssa. Minusta ei taaskaan ole varmasti lauantailta yhtään kuvaa, minä olen taas se joka kameran takana häärää, ikuistaa niitä erityisiä hetkiä kameran uumeniin. Minä viihdyn kameran toisella puolella, en tykkää olla kuvissa. Olen liian iso kuviin. Olen kaksi kertaa muiden kokoinen kuvissa. Luonnoton sotanorsu. Mammutti, lajinsa viimeinen ihrakasa.

Vaatekopissa huomasin kokovartalopeilistä kylkiluideni jo hieman kuultavan ihrasolujen takaa. Minä haluan niiden paistavan paremmin läpi. En halua yhtään ylimääräistä kauniiden luideni päälle. Kuitenkaan en halua olla niin huonossa kunnossa, etten voi mitään tehdä ravinnon puutteen takia. 

Perjantaina viimeistään lähden pitkästä aikaa M:n luo. Ihanaa! Näen hänen äitiään, joka on varmasti yksi maailman ihanimmista ihmisistä! Näen myös heidän koiraansa ja pääsen sen kanssa pitkille lenkeille selvittämään päätäni. 


Lauantaina humallun puna-ja valkoviinistä. Nauran ja tanssin. Koitan tuntea itseni edes siedettäväksi. 


Lähipäivät olen ollut todella ahdistunut ja itkuinen. Pelkään ja tavallaan tiedän sen todeksi, että osa ystävistäni, jotka asuvat vanhalla kotipaikkakunnallani, ovat unohtaneet minut. He ovat hukuttaneet minut muistojen mereen. Siihen mereen, josta aallot joskus heittävät nykyisyyteen jonkun muiston menneestä ja he tokaisevat "Hei, hänkin on edelleen olemassa". Minä olen ilmaa heille. En ole tarpeeksi hyvä ansaitakseni heidän tekstiviestejään. Ei viestin viestiä. Minä lähetän viestejä, silloin vastataan, mutta posti kulkee vain minulta heille. Minun aloitteestani. 


Oikeasti olen yksin. Niin yksin kuin olla ja voi. Ei minulla ole ystäviä. Vain kavereita ja hyvän päivän tuttuja. Mutta hei, only cowards need friends to survive. 


Nyt menen maalaamaan, taiteilemaan. Isä ja minä saatamme saada isomman asunnon todella pian. Sitten pääsen sisustamaan, maalaamaan ja tapetoimaan.